Kuvahommii

Vietimme ystäväni Hannan kanssa erään vapaan koulupäivän valokuvauksen parissa. Hanna pitää Sunday Blondie -blogiaan Lilyssä, ja meikäläisestä on pikkuhiljaa muotoutunut hänen hovikuvaajansa. Tilanne on aika win-win, sillä Hanna saa uusia kuvia ja allekirjoittanut saa treenailla kameran käyttöä.

On muuten ihanaa saada kuvata sellaista ihmistä, joka viihtyy kameran edessä. Yleensä kavereideni reaktio kameran esiin ottamiseen on ei, älä, mä näytän hirveeltä. Ei se ole niin vakavaa hei!

Auttaisitko sinä?

Hetki on ehtinyt vierähtää edellisestä postauksesta. Lokakuu kului koulun parissa, ja sama on jatkunut nyt marraskuulle.

Työstän parhaillaan koulun aikakauslehtikurssia varten pidempää reportaasia, jonka aiheena on vapaaehtoistyö. Vietin sen tiimoilta erään sateisen tiistaipäivän Helsingin eläinsuojeluyhdistyksellä eli Hesyllä, jossa pääsin itsekin mm. siivoilemaan Hesyllä asustavien kissojen (joita on yli 100!) tiloja ja haastattelin samalla muita vapaaehtoisia. Tyhjensin kissanhiekkalaatikoita ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan hyvinhän se meni.

Nämä kaverukset vetivät sikeitä. Lean on me. ♥

Jotkut kissojen tilat olivat vähän suurempia. Nämä seitsemän 

(yksi ei uskaltanut tulla kuvattavaksi) sisarusta asustivat kaikki samassa häkissä. 

Eräs haastattelemistani vapaaehtoisista sanoi jotain, mikä jäi mieleeni. Hänen mielestään oli harmillista, että niin moni unohtaa vapaaehtoistyötä ja toisten auttamista ajatellessaan paikallistoiminnan. On niin paljon helpompaa lahjoittaa rahaa vaikkapa Unicefille tai Planille kuin kääriä omat hihansa ja lähteä avuksi johonkin paikallisjärjestöön. Vaikka tietysti kaikenlainen auttaminen on tärkeää - ajattelin itse esimerkiksi lahjoittaa pienen summan (opiskelijabudjetti...) Filippiineille World Food Programmen kautta.

Oli muuten ihme, etten varannut jotain Hesyllä näkemistäni kissoista itselleni.... katsokaa nyt tätäkin surumielistä naamaa!

Viime tiistaina kävin sen sijaan luovuttamassa verta ensimmäistä kertaa elämässäni! En ole mikään neulafani ja verikokeitakin kammoan, joten olen aika ylpeä itsestäni. Kyllähän se vähän kirpaisi ja jälkikäteen huimasi, mutta samalla tuntui, että tein jotain tärkeää. Luulen, että pyrin tulevaisuudessakin luovuttamaan verta sen pari kertaa vuodessa. Suosittelen lämpimästi!

She must have fallen from the sky

Kävimme luokkakaverini kanssa pari viikkoa sitten kuvaamassa Vanhankaupunginkoskella. Olin ajanut paikan ohitse ennekin, mutten koskaan ollut käynyt siellä kävelemässä tai viettämässä aikaa. On muuten upeaa ympäristöä, varsinkin näin syksyisin!

Kuvasimme koulun reportaasivalokuvauksen kurssille "matkareportaasin". Luovina ihmisinä tulkitsimme ohjetta vapaasti, ja vaikka tehtävänanto ja kuvat eivät ehkä osuneet täysin yksiin, pidimme itse kuvista paljon. Kuvat ovat käytännössä minun ottamiani, tosin kuvissa esiintyvällä kaverillani Hannalla oli osissa myös sormensa pelissä.

Siinäpä noita. Mitä piditte?

Alla vielä todiste siitä, että allekirjoittanutkin hääri mukana. Rekvisiittatyttö Eve tässä moi!

About me, myself and I

neiti takkutukka, lumpeenkukka

kompuroiva raitasukka

Ajattelinpa vihdoin kertoa hieman jotain itsestäni - siis tuon aiemman homssutekstin lisäksi, joka toki sekin kertoo paljon minusta. Jotta tekstistä ei tulisi loputon romaani, ajattelin kertoa 20 (sorruin yllättäen rönsyilyyn, joten otetaan puolet pois) 10 satunnaista faktaa itsestäni! Everybody loves fun facts, right guys? Guys?

1. Olen helsinkiläinen jo kolmannessa polvessa. Ikäni täällä asuneena on aina noloa myöntää, etten vieläkään tunne kaupungin kaikkia osia tai ole välttämättä niissä edes vieraillut. Mutta ehkä juuri siksi rakastan Helsinkiä. Se on tuttu ja turvallinen, mutta osaa myös yllättää. Olen asunut lähes koko elämäni Helsingin pohjoisosissa, stadilaisten mielestä siis "melkein Vantaalla". Pidän Pohjois-Helsingistä; kulkuyhteydet keskustaan ovat hyvät, mutta täällä on rauhallisempaa ja luonto on lähellä.

Helsinki on kaunis, se on ruma, se on lämmin ja kylmä samaan aikaan. Kuten kotiseudultani kotoisin oleva bändi totesi nimikkobiisissään: "Haloo Helsinki! Haloo Helsinki! Maailman karuin kaupunki on tänään kauniimpi kuin milloinkaan."

2. Minulla on isä, äiti sekä itseäni kahdeksan vuotta vanhemmat veli ja sisko. Olen kahden pienen, ihanan tytön täti. Nykyisinä asuinkumppaneinani puolestaan toimivat poikaystävä sekä puuttuvien lemmikkien (koirakuume...) virkaa toimittavat Ikeasta kotiin raahatut vihannespehmolelut. Tiedättehän, ne parsakaali, porkkana ja mansikka, jotka asustavat Ikean lastenosastolla. Minulla on ne kaikki. Respect.

3. Opiskelen ammattikorkeakoulussa journalismia, tarkemmin siis kirjoittavaksi toimittajaksi. Minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, haluaisinko juuri toimittajaksi vai joksikin ihan muuksi. Nykyisessä koulussani opiskelu on kuitenkin niin hauskaa, ettei tulevaisuuden epäselvyys juurikaan häiritse. Saan kirjoittaa ja valokuvata - tehdä siis juuri niitä asioita, joita muutenkin haluaisin tehdä.

4. Siitä koirakuumeesta. Aloin kinuta koiraa vanhemmilta suunnilleen silloin, kun opin puhumaan. Kummeillani oli ihana shetlanninlammaskoira, joka oli paras ystäväni. Omaa koiraa en koskaan saanut, ja vannoinkin sellaisen hankkivani heti, kun muutan pois kotoa. Realismi iski kuitenkin päin naamaa, eikä koiraa vieläkään huushollissamme ole. Haaveissa on kuitenkin sellainen hankkia. Olen täysin rakastunut welsh corgi pembrokeihin, ja sellainen meille ehkä tuleekin. Corgit ovat juuri sopivan hölmönnäköisiä, meille sopivia. Fiksuja paimenkoiria, mutta kooltaan eivät siitä isoimmasta päästä. Mietin päivittäin, mikä tulevan koirani nimi voisi olla. Taavi, Toope tai Teppo. Watson. Tai ehkä Einstein. Jos asuisimme englanninkielisessä maassa, koirastani tulisi Conan O'Brien, tuttavallisemmin Coco. Corgit kun ovat punaturkkisia, gingereitä, kuten ihana Conankin.

5. Olen nykyisiä opintojani lukuunottamatta käynyt aina kouluni kaksikielisesti. Ala-asteen kävin kaksikielisenä, ja englannin opiskelun aloitin siis jo ekaluokkalaisena. Yläasteelle siirryin kansainväliseen kouluun ja kävin käytännössä koko yläasteen kokonaan englanniksi. Lukiossa suomen kieli tuli takaisin kuvioihin, mutta opiskeluista puolet suoritettiin silti edelleen englannin kielellä. Kirjoitin kuitenkin ihan tavallisesti ylioppilaaksi. Englanti on silti minulle tärkeä kieli, ja sen osaaminen on vahvuuteni. Siksi ei kannata ihmetellä, jos sitä viljelen satunnaisesti täälläkin.

6. Harrastan nykyisin valokuvaamista, neulomista ja vesijuoksua. Valokuvaaminen on osa arkea koulunkin puolesta, mutta kuvailen myös omaksi huvikseni, otan ystäväni blogiin hänestä kuvia silloin tällöin ja olenpa tässä lyhyen ajan sisällä ollut kuvaajana myös kaksissa häissä (kolmannet ensi keväänä). Neulomiseen hurahdan yleensä syksyisin, vaikkakin tänä vuonna puikkoihin tarttuminen on jäänyt. Neulon lapasia ja villasukkia, itselle ja perheelle. Vesijuoksun aloitimme hyvän ystäväni kanssa hiljattain, ja äärimmäisenä sohvaperunana voin ilokseni todeta löytäneeni itselleni sopivan liikuntamuodon. Vihaan hikoamista, joten vedessä liikkuessa olo on ihanan kevyt ja raikas.

Olen aiemmin ollut myös kova pöytälaatikkorunoilija, mutta runoilu on sittemmin harmikseni jäänyt. Ehkä joskus taas? Olen myös soittanut pianoa vakituisesti 11 vuotta, mutta pianon jäätyä vanhempieni taloon on soittaminen vähentynyt. Musiikki ja musikaalisuus on kuitenkin edelleen minulle tärkeää.

7. Rakastan, siis rakastan, matkustelua. On vaan ihan mieletön ajatus, että maailmassa on niin monta upeaa ja mielenkiintoista paikkaa, joita en ole vielä nähnyt mutta joissa haluaisin käydä nyt heti välittömästi. Jos olisin miljonääri, viettäisin kaiken aikani matkustellen ja eri kulttuureihin ja paikkoihin tutustuen. Lempikaupunkejani (niistä, joissa olen vieraillut) ovat New York, Lontoo ja Berliini. Olen kaupunkilomaihminen, mutta tällä hetkellä haaveilen ihanasta paratiisirantalomasta, Malediiveillä tai vaikka Thaimaassa. Minulla on myös jatkuva, kaihertava, musertava ikävä New Yorkia.

8. Olen yksi niistä ihmisistä, jotka kirjaa lukiessaan ja elokuvaa- tai tv-sarjaa katsoessaan eivät jätä hommaa sikseen, kun viimeinen sivu on luettu tai leffa katsottu loppuun. Jos innostun jostain tv-sarjasta, minä todellakin INNOSTUN siitä. Warning: fangirl approaching. Olen ensiluokkainen fanityttö - ja ylpeä siitä. Aloitin fanfictionin lukemisen 11-vuotiaana, enkä ole lopettanut. Vietän vapaa-aikani Tumblr-sivustolla fandomieni tapahtumia seuraillen. 

En ole ikinä ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat populaarikulttuuria, mutteivät tunne sen suurempaa intohimoa mitään erityistä kohtaan. Useimmat meistä lopettavat fanittamisen teinivuosiin. Say what? En tiedä mitään parempaa kuin elokuvan, kirjan tai tv-sarjan henkilöhahmojen tekemisien loputtoman analysoinnin tai lempinäyttelijöideni haastatteluvideoiden Youtubesta katsomisen. Kun huomaan tv-sarjaa katsoessani jonkun sivunäyttelijän vaikuttavan tutulta, tarkistan asian saman tien iMDB:stä (ja yleensä saan tietää, että kyseinen tyyppi näytteli silloin kerran yhdessä Frendien jaksossa 90-luvulla).

9. Harry Potter. Olisin voinut yhdistää tämän edelliseen kohtaan, mutta se ansaitsee omansa. Olen 90-luvulla syntynyt, Pottereiden parissa aikuiseksi kasvanut tyttö. Potter-kirjat ovat minulle niitä The Kirjoja ja voisin pyhittää niille kokonaisen blogin. Sanottakoon, että jos saisin tavata yhden julkisuuden henkilön, se olisi J.K.Rowling. Mitäkö sanoisin hänelle? Thank you so much. You we're my childhood. 

10. Vuorokausirytmini on joidenkin mielestä retuperällä. Meillä on asunnon toisen asukin kanssa tapana valvoa myöhään ja nukkua pitkään, sillä olemme molemmat ilta- ja yöihmisiä. Tämä toimii yleensä, muttei silloin, kun seuraavana päivänä pitäisi herätä kahdeksan jälkeen kouluun. Kuten juuri nyt. Sweet dreams!

"Eikä kukaan tiennyt, että hän piteli käpälissään sademetsien myrskyjä."

Löysin kesällä Suomalaisessa kirjakaupassa vieraillessani täydellisen kirjan. Niin ihanan, että istuin ensimmäistä kertaa kaupan nurkassa olevaan nojatuoliin ja jäin lukemaan opusta ihan paikan päälle (tämä tosin johtui myös kirjan suolaisesta hinnasta; en raaskinut (vielä) sitä kotiinkaan ostaa).

Kirjan nimi oli Muumiopas, tekijä Sirke Happonen ja sen julkaisi vuonna 2012 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kirja on ikään kuin opas muumimaailmaan ja se esittelee kaikki Muumikirjoissa esiintyvät hahmot aakkosjärjestyksessä. Hahmoesittelyitä seuraa kuvaus siitä, millaisia kyseiset hahmot voisivat olla "meidän maailmassamme" - keitä ovat maailmamme Nuuskamuikkuset, Hemulit ja Mymmelit? Esittelyiden lopussa on vielä leikkimielinen neuvo siitä, miten voit muuntautua kyseiseksi hahmoksi.

Ei ole salaisuus, että rakastan muumeja yli kaiken. Lapsena kulutin vanhoille kunnon VHS-kaseteille nauhoitetut Muumilaakson tarinat -jaksot loppuun ja nyt vanhempana olen katsellut jaksoja koneelta - etenkin flunssaisena (muumit ja flunssa kuuluvat yhteen). Vasta hieman vanhempana tutustuin Tove Janssonin muumikirjoihin, joiden ihania hahmoja, kieltä, filosofisuutta ja erityisesti Janssonin alkuperäisiä piirroksia rakastan. Keräilykokoelmaani kuuluu viitisentoista muumimukia ja kuusi kulhoa, vihkoja ja kalentereita. Syntymäpäivänäni ja jouluisin tiedän jo etukäteen saavani lahjaksi ainakin jotain muumeihin liittyvää.

Muumilaakson marraskuu -kirjan kooltaan pienin mutta vaikutukseltaan suurin on - ainakin minulle - homssu nimeltä Tuhto. Tuhto asuu kirjan alussa hemulin veneessä pressun alla, ja kertoo itselleen tarinoita kesäisestä Muumilaaksosta. Osatakseen kuvitella paremmin Tuhto päättää lähteä katsomaan, millaista Muumilaaksossa on.

"Homssu haluaa kuvitella hyvin, mutta ei aina pysty. 

Vaikka ei olisi pikkuveljiä arjen tasoista muistuttamassa, mielikuvitus on oikullinen voima. 

Hahmoja ja tunnelmia ei enää muista. Tai sitten kaikki riistäytyy hallitsemattomaksi. 

Novellissa Kamala tarina Homssun keksimät liejukäärmeet, kummitusvaunut 

ja elävät sienet hyökkäävät lopulta hänen kimppuunsa."

Rakastuin homssun mielikuvitukseen ja taipumukseen viihtyä itsekseen, kuvitella ja kertoa tarinoita vain itseään varten. Löysin hahmosta paljon samaa kuin itsestäni, ja siksi luinkin Happosen Muumioppaan homssusivut erityisellä mielenkiinnolla.

Olen ottanut kirjasta lainauksia, joista pidin, ja jotka sopivat kuvaamaan homssua minussa itsessäni.

"Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä 

voi kertoa jännittävän tai kauniin. Vain he tietävät, miten hauskaa ja pelottavaa 

kuvitteleminen on, miten kokonaisia maailmoja voi syntyä muutamien esineiden tai

 sanojen varaan; millaisia seikkailuja, salaisuuksia ja hajuja piilee metsissä, 

rappukäytävissä ja kellareissa."

Mielikuvitukseni oli lapsena loistava - kuten lapsilla yleensä on. Piirsin, kirjoitin, tarinoin ja ennen kaikkea kuvittelin. Kirjoittaminen on edelleen itselleni ominaisin ilmaisumuoto. Olen kuitenkin tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole viime aikoina kirjoittanut kuten joskus yläaste- ja lukioaikoina, jolloin kirjoitin runoja ja novelleja harva se päivä. Olen usein pelännyt, ettei mielikuvitukseni ole enää sitä, mitä se on joskus ollut. Sittemmin olen tajunnut, että luovuuden ja mielikuvituksen esteenä on yleensä ainoastaan nimenomaan tämä pelko - pelko siitä, ettei enää osaa, ettei enää onnistu. Pelko on turhaa. Mielikuvituksessa parasta on se, että se on jokaisen oma - sitä ei voi kukaan muu arvostella, se ei ole suoritus, sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa.

"Homssuja kiehtovat yksittäiset sanat tai sävelmät, 

joita he önisevät ja toistelevat viikkotolkulla."

Elän yksityiskohdista. Sanat - niin suomen- kuin vieraskielisetkin - kiehtovat. Raapustelen yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä vihkojen ja paperien reunoihin, tarkoituksettomasti, ihan vain siitä ilosta, että olen löytänyt tai keksinyt nuo sanat. Jumitun biisinpätkiin, runon säkeisiin, yhteen tunteeseen tai tuoksuun. Ihmettelen puusta putoavan syyslehden värejä ja ääntä, joka kuuluu kun sadepisara iskee vasten ikkunaa.

"Lapsihomssuista halutaan yleensä varmistaa, että he tiedostavat, 

mikä on oikeasti totta ja mikä keksittyä. Eli sen missä kulkee raja. 

Mutta ei sellaista ole. Sen homssut tajuavat uudelleen viimeistään aikuisina, 

jos heihin on hiukkaakaan homssua jäänyt. Raja toden ja keksityn 

välillä on pelokkaiden aikuisten keksimä turvatoimenpide."

Aikuisuus on pelottavaa. Sitä huomaa koko ajan pelkäävänsä, että se lapsena itsessä ollut spontaanius, ilo, mielikuvitus ja luovuus on kadonnut. Arki painaa päälle, todellisuus iskee vasten kasvoja. Ei olisi muka aikaa tarinoida tai kuvitella, kirjoittaa runoja tai haaveilla mahdottomista unelmista, koska Aikuisten Asiat odottavat. Opiskelu, huoli työllistymisestä ja uravalinnasta ovat mielessä, ja vaikka sitä ei haluaisi edes itselleen myöntää, jonkinlainen suorituspaine on koko ajan läsnä. On pärjättävä, on pystyttävä, on osattava. Saatava vakituinen työ, maksettava laskut ja ymmärrettävä jotain veroista ja politiikasta.

Tällaisina Aikuisuuden hetkinä yritän muistaa, että on okei käpertyä sohvannurkkaan teekupin kanssa ja tuijottaa ulos ikkunasta pää täynnä mielikuvia ja kaukaisia paikkoja, unelmoida kylistä, joissa ei ole koskaan käynyt ja ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannut. Haavemaailmassa saa, ja on hyvä välillä rauhoittua.

Jotta en unohtaisi arjen ja aikuiseksi kasvamisen keskellä itsestäni jotain ominaista, keräsin vielä loppuun neuvoja siitä, miten homssuksi voi muuntautua. Koska on ok olla homssu.

"Kun olet turvallisesti yksin, asetu johonkin mukavaan paikkaan 

ja anna mennä: kuvittele, maalaa tai kirjoita, piirrä mieleen, 

paperille tai ruudulle. Piirrä se mitä toivot ja kaipaat, piirrä suuttumus, 

kauhu ja pettymys, piirrä kaikista kaunein ja haavoittuvin, piirrä kimaltava

 niitty ja jyhkeä ukkosrintama, piirrä kaikista pienin ja suurin. 

Tee tarkasti."

***

"Opi tunnistamaan ukkosen haju ja hajut ylipäätään. 

Varo niitä, jotka tuoksuvat pelolle, niin kuin vilijonkat ja hemulit. 

Varo yleensäkin hemuleita, sillä he keksivät sinulle yhtenään jotain pikkupuuhaa."

***

"Kummastelusta kumpuaa luovuutesi, kykysi nähdä toisin. 

Samoin tylsyydestä. Kun mitään ei tapahdu, alkaa tapahtua. 

Mutta sinun kuvasi ja tarinasi ovat sinun. 

Jos joku kaipaa elämänkatsomuksellisia ohjeita ja opetustarinoita, 

menköön nuuskamuikkusten luo."

***

Kaikki lainaukset kirjasta Muumiopas, 2012. Tekijä: Sirke Happonen. Julkaisija: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

syksy, teit sen taas

Tämä tyttö on vähän väsynyt. Pääsiskö kohta kotiin?

Tänään tuli sellainen olo, että syksy on hurahtanut vihdoin kunnolla käyntiin. Taivaalta on tullut vettä pitkin päivää. Itse olen onneksi seurannut säätä turvallisesti kouluni suurten ikkunoiden läpi. Neljännestä kerroksesta on jännää katsella, kun ihmiset yrittävät kipittää mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen vesilammikkoja väistellen. Sateenvarjoja ei ollut juuri kellään - viime päivien normaalia lämpimämmät ja kuivemmat säät ovat ilmeisesti tuudittaneet yhden jos toisenkin siihen uskoon, ettei se syksy ehkä tänä vuonna ala ollenkaan. Tänään hattaransuloiset haaveet kuitenkin vihdoin särkyivät. Syksy 1, suomalaiset 0. 

Koulussa itse asiassa istun vieläkin, kuuntelemassa luentoa rikosjournalismista. Aihe on supermielenkiintoinen, mutta aivot alkavat menettää akkunsa tältä päivältä. Edes tauolla ostettu kahvi ei piristänyt. Päässä pyörii tuhat tekemätöntä ja lykättyä asiaa, joihin olisi vihdoin tartuttava, jos koulutehtävistä aion selvitä kunnialla läpi. Tämän viikon aikana olisi ohjelmassa vielä aikakauslehtijutun kirjoittaminen haastatteluineen ja syvällisine tiedonhankintoineen. Ja koska yhden jutun kirjoittamisessa ei tietenkään ole tarpeeksi hommaa, odottaa minua myös ruokatoimittajuutta käsittelevän artikkelin laatiminen. Vinkki: älkää valitko journalismia, jos haluatte opiskelunne olevan leppoisaa ja verkkaista. 

Onneksi tiedossa on mukaviakin asioita: kaverin kanssa pitkään puhuttu uimahallireissu toteutuu vihdoin huomenna, jonka jälkeen meidät on kutsuttu Arabiaan syömään poikaystävän taannoisten synttäreiden kunniaksi. Perjantai-ilta on varattu pitkästä aikaa kunnon kreisipippaloinnille keskustan baareissa (vaikka veikkaan, että allekirjoittanut väsähtää jo puolessa välissä juhlintaa). Lauantaina pääsen huokailemaan ja itkemään ihastuksesta serkkuni häihin, joissa olen luvannut myös toimia epävirallisena valokuvaajana. Jännittää. 

(Ja koska kalenteri näyttää näin täyttä, ennustan jo, että sunnuntain räpiköin noiden yllämainittujen kouluhommien parissa epätoivon partaalla.)

Liian monta tapahtumaa liian pienessä ajassa. Minä en ole sellainen tyyppi, joka jaksaa mennä ja juosta paikasta toiseen tukka putkella. Tiedättekö, sellainen, jolla on aina kalenteri täynnä opiskelua, töitä, kahvihetkiä kavereiden kanssa ja viikonloputkin kuluvat juhlista toisiin poukkoillessa. Satun tuntemaan tällaisia ihmisiä, enkä ymmärrä miten he sen tekevät. Itseäni uuvuttaa jo pelkkä ajatuskin kahdesta tapahtumasta saman päivän aikana. Etenkin nyt syyspimeällä mieleni tekee lähinnä käpertyä sohvalle peiton, höyryävän teemukin ja hömppäsarjoja täynnä olevan läppärin kanssa. Jos siinä samalla vielä saisi vähän haleja taloutemme toiselta asukilta. Sitä syksyn pitäisi olla: teetä, lämpöä, villasukkia, löhöilyä ja haleja. 

Koska olen oikeiden töiden välttelyn mestari, veikkaan, että tänne ilmestyy vielä tämän viikon aikana myös työn alla oleva seuraava blogipostaukseni. Se kertoo itselleni rakkaasta aiheesta, tai oikeastaan se kertoo - no, minusta. You'll see.

ei sillä niin väliä

Jo vuosia olen pohtinut oman blogin aloittamista, mutta ajatus on aina jäänyt juuri siksi - ajatukseksi. Olen kuvitellut, että minun täytyisi ensin rajata blogini aihe äärettömän tarkasti. Olisinko kenties lifestyle-blogi, muotiblogi, harrasteblogi, matkustusblogi tai kenties ruokablogi? Kertoisinko jokapäiväisistä asioista, ottaisinko kauniita kuvia vai täyttäisinkö blogini kenties pelkillä runoilla? Millainen olisi identiteettini bloggaajana? Lukisiko blogia kukaan? Molemmat vaihtoehdot pelottivat: ajatus siitä, että blogi jostain kumman syystä kiinnostaisi muitakin ahdisti yhtä paljon kuin se, ettei minua löytäisi kukaan. Lopulta annoin koko asian olla.

Viimein sen sitten oivalsin. Ei sillä niin väliä ole, millainen blogi olisi tai millaiseksi sen suunnittelisin. Se muotoutukoon itsekseen, sitä mukaa kun mieleni tekee kirjoittaa. En ole tarpeeksi muodikas tai kiinnostunut vaatteista ollakseni muotibloggaaja, en harrasta tarpeeksi kirjoittaakseni vain jostakin elämäni ulottuvuudesta, en matkustele usein ja ruokaakin teen juuri kun siltä tuntuu ja vaihtelevalla menestyksellä. (Joskin juuri nyt nautin erinomaisia vastapaistettua juustosarvia alá minä.)

Kauniista kuvista kuitenkin pidän. Pidän myös rumista kuvista, mustavalkoisista ja värikkäistä, tarkoista ja tärähtäneistä. Valokuvaan mielelläni ihmisiä, mutta myös luontoa, arjen pieniä asioita ja yksityiskohtia. Näitä kuvia saan toivottavasti tännekin ripoteltua.

Pidän myös muumeista, villasukista, kaikista vuodenajoista, runoilusta, sisustamisesta, koirista ja kissoista, neulomisesta, sushista, höyryävistä teemukeista, pisamista, huulipunasta, itkemisestä ja nauramisesta, kirjoittamisesta, myöhään valvomisesta ja pitkälle aamupäivään nukkumisesta, leipomisesta, täydellisistä suklaahippukekseistä, sateenkaarista, karuista kaupungeista ja suomalaisista mökkimaisemista. Olen opiskelija, olen kirjoittaja, olen takkutukkainen tyttö, joka haaveilee kiireettömistä sunnuntaipäivistä, matkustelusta ja omasta welsh corgi pembrokesta. Olen homssulapsi.