neiti takkutukka, lumpeenkukka
kompuroiva raitasukka
1. Olen helsinkiläinen jo kolmannessa polvessa. Ikäni täällä asuneena on aina noloa myöntää, etten vieläkään tunne kaupungin kaikkia osia tai ole välttämättä niissä edes vieraillut. Mutta ehkä juuri siksi rakastan Helsinkiä. Se on tuttu ja turvallinen, mutta osaa myös yllättää. Olen asunut lähes koko elämäni Helsingin pohjoisosissa, stadilaisten mielestä siis "melkein Vantaalla". Pidän Pohjois-Helsingistä; kulkuyhteydet keskustaan ovat hyvät, mutta täällä on rauhallisempaa ja luonto on lähellä.
Helsinki on kaunis, se on ruma, se on lämmin ja kylmä samaan aikaan. Kuten kotiseudultani kotoisin oleva bändi totesi nimikkobiisissään: "Haloo Helsinki! Haloo Helsinki! Maailman karuin kaupunki on tänään kauniimpi kuin milloinkaan."
2. Minulla on isä, äiti sekä itseäni kahdeksan vuotta vanhemmat veli ja sisko. Olen kahden pienen, ihanan tytön täti. Nykyisinä asuinkumppaneinani puolestaan toimivat poikaystävä sekä puuttuvien lemmikkien (koirakuume...) virkaa toimittavat Ikeasta kotiin raahatut vihannespehmolelut. Tiedättehän, ne parsakaali, porkkana ja mansikka, jotka asustavat Ikean lastenosastolla. Minulla on ne kaikki. Respect.
4. Siitä koirakuumeesta. Aloin kinuta koiraa vanhemmilta suunnilleen silloin, kun opin puhumaan. Kummeillani oli ihana shetlanninlammaskoira, joka oli paras ystäväni. Omaa koiraa en koskaan saanut, ja vannoinkin sellaisen hankkivani heti, kun muutan pois kotoa. Realismi iski kuitenkin päin naamaa, eikä koiraa vieläkään huushollissamme ole. Haaveissa on kuitenkin sellainen hankkia. Olen täysin rakastunut welsh corgi pembrokeihin, ja sellainen meille ehkä tuleekin. Corgit ovat juuri sopivan hölmönnäköisiä, meille sopivia. Fiksuja paimenkoiria, mutta kooltaan eivät siitä isoimmasta päästä. Mietin päivittäin, mikä tulevan koirani nimi voisi olla. Taavi, Toope tai Teppo. Watson. Tai ehkä Einstein. Jos asuisimme englanninkielisessä maassa, koirastani tulisi Conan O'Brien, tuttavallisemmin Coco. Corgit kun ovat punaturkkisia, gingereitä, kuten ihana Conankin.
6. Harrastan nykyisin valokuvaamista, neulomista ja vesijuoksua. Valokuvaaminen on osa arkea koulunkin puolesta, mutta kuvailen myös omaksi huvikseni, otan ystäväni blogiin hänestä kuvia silloin tällöin ja olenpa tässä lyhyen ajan sisällä ollut kuvaajana myös kaksissa häissä (kolmannet ensi keväänä). Neulomiseen hurahdan yleensä syksyisin, vaikkakin tänä vuonna puikkoihin tarttuminen on jäänyt. Neulon lapasia ja villasukkia, itselle ja perheelle. Vesijuoksun aloitimme hyvän ystäväni kanssa hiljattain, ja äärimmäisenä sohvaperunana voin ilokseni todeta löytäneeni itselleni sopivan liikuntamuodon. Vihaan hikoamista, joten vedessä liikkuessa olo on ihanan kevyt ja raikas.
Olen aiemmin ollut myös kova pöytälaatikkorunoilija, mutta runoilu on sittemmin harmikseni jäänyt. Ehkä joskus taas? Olen myös soittanut pianoa vakituisesti 11 vuotta, mutta pianon jäätyä vanhempieni taloon on soittaminen vähentynyt. Musiikki ja musikaalisuus on kuitenkin edelleen minulle tärkeää.
8. Olen yksi niistä ihmisistä, jotka kirjaa lukiessaan ja elokuvaa- tai tv-sarjaa katsoessaan eivät jätä hommaa sikseen, kun viimeinen sivu on luettu tai leffa katsottu loppuun. Jos innostun jostain tv-sarjasta, minä todellakin INNOSTUN siitä. Warning: fangirl approaching. Olen ensiluokkainen fanityttö - ja ylpeä siitä. Aloitin fanfictionin lukemisen 11-vuotiaana, enkä ole lopettanut. Vietän vapaa-aikani Tumblr-sivustolla fandomieni tapahtumia seuraillen.
En ole ikinä ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat populaarikulttuuria, mutteivät tunne sen suurempaa intohimoa mitään erityistä kohtaan. Useimmat meistä lopettavat fanittamisen teinivuosiin. Say what? En tiedä mitään parempaa kuin elokuvan, kirjan tai tv-sarjan henkilöhahmojen tekemisien loputtoman analysoinnin tai lempinäyttelijöideni haastatteluvideoiden Youtubesta katsomisen. Kun huomaan tv-sarjaa katsoessani jonkun sivunäyttelijän vaikuttavan tutulta, tarkistan asian saman tien iMDB:stä (ja yleensä saan tietää, että kyseinen tyyppi näytteli silloin kerran yhdessä Frendien jaksossa 90-luvulla).
10. Vuorokausirytmini on joidenkin mielestä retuperällä. Meillä on asunnon toisen asukin kanssa tapana valvoa myöhään ja nukkua pitkään, sillä olemme molemmat ilta- ja yöihmisiä. Tämä toimii yleensä, muttei silloin, kun seuraavana päivänä pitäisi herätä kahdeksan jälkeen kouluun. Kuten juuri nyt. Sweet dreams!






Ei kommentteja:
Lähetä kommentti