"Eikä kukaan tiennyt, että hän piteli käpälissään sademetsien myrskyjä."

Löysin kesällä Suomalaisessa kirjakaupassa vieraillessani täydellisen kirjan. Niin ihanan, että istuin ensimmäistä kertaa kaupan nurkassa olevaan nojatuoliin ja jäin lukemaan opusta ihan paikan päälle (tämä tosin johtui myös kirjan suolaisesta hinnasta; en raaskinut (vielä) sitä kotiinkaan ostaa).

Kirjan nimi oli Muumiopas, tekijä Sirke Happonen ja sen julkaisi vuonna 2012 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kirja on ikään kuin opas muumimaailmaan ja se esittelee kaikki Muumikirjoissa esiintyvät hahmot aakkosjärjestyksessä. Hahmoesittelyitä seuraa kuvaus siitä, millaisia kyseiset hahmot voisivat olla "meidän maailmassamme" - keitä ovat maailmamme Nuuskamuikkuset, Hemulit ja Mymmelit? Esittelyiden lopussa on vielä leikkimielinen neuvo siitä, miten voit muuntautua kyseiseksi hahmoksi.

Ei ole salaisuus, että rakastan muumeja yli kaiken. Lapsena kulutin vanhoille kunnon VHS-kaseteille nauhoitetut Muumilaakson tarinat -jaksot loppuun ja nyt vanhempana olen katsellut jaksoja koneelta - etenkin flunssaisena (muumit ja flunssa kuuluvat yhteen). Vasta hieman vanhempana tutustuin Tove Janssonin muumikirjoihin, joiden ihania hahmoja, kieltä, filosofisuutta ja erityisesti Janssonin alkuperäisiä piirroksia rakastan. Keräilykokoelmaani kuuluu viitisentoista muumimukia ja kuusi kulhoa, vihkoja ja kalentereita. Syntymäpäivänäni ja jouluisin tiedän jo etukäteen saavani lahjaksi ainakin jotain muumeihin liittyvää.

Muumilaakson marraskuu -kirjan kooltaan pienin mutta vaikutukseltaan suurin on - ainakin minulle - homssu nimeltä Tuhto. Tuhto asuu kirjan alussa hemulin veneessä pressun alla, ja kertoo itselleen tarinoita kesäisestä Muumilaaksosta. Osatakseen kuvitella paremmin Tuhto päättää lähteä katsomaan, millaista Muumilaaksossa on.

"Homssu haluaa kuvitella hyvin, mutta ei aina pysty. 

Vaikka ei olisi pikkuveljiä arjen tasoista muistuttamassa, mielikuvitus on oikullinen voima. 

Hahmoja ja tunnelmia ei enää muista. Tai sitten kaikki riistäytyy hallitsemattomaksi. 

Novellissa Kamala tarina Homssun keksimät liejukäärmeet, kummitusvaunut 

ja elävät sienet hyökkäävät lopulta hänen kimppuunsa."

Rakastuin homssun mielikuvitukseen ja taipumukseen viihtyä itsekseen, kuvitella ja kertoa tarinoita vain itseään varten. Löysin hahmosta paljon samaa kuin itsestäni, ja siksi luinkin Happosen Muumioppaan homssusivut erityisellä mielenkiinnolla.

Olen ottanut kirjasta lainauksia, joista pidin, ja jotka sopivat kuvaamaan homssua minussa itsessäni.

"Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä 

voi kertoa jännittävän tai kauniin. Vain he tietävät, miten hauskaa ja pelottavaa 

kuvitteleminen on, miten kokonaisia maailmoja voi syntyä muutamien esineiden tai

 sanojen varaan; millaisia seikkailuja, salaisuuksia ja hajuja piilee metsissä, 

rappukäytävissä ja kellareissa."

Mielikuvitukseni oli lapsena loistava - kuten lapsilla yleensä on. Piirsin, kirjoitin, tarinoin ja ennen kaikkea kuvittelin. Kirjoittaminen on edelleen itselleni ominaisin ilmaisumuoto. Olen kuitenkin tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole viime aikoina kirjoittanut kuten joskus yläaste- ja lukioaikoina, jolloin kirjoitin runoja ja novelleja harva se päivä. Olen usein pelännyt, ettei mielikuvitukseni ole enää sitä, mitä se on joskus ollut. Sittemmin olen tajunnut, että luovuuden ja mielikuvituksen esteenä on yleensä ainoastaan nimenomaan tämä pelko - pelko siitä, ettei enää osaa, ettei enää onnistu. Pelko on turhaa. Mielikuvituksessa parasta on se, että se on jokaisen oma - sitä ei voi kukaan muu arvostella, se ei ole suoritus, sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa.

"Homssuja kiehtovat yksittäiset sanat tai sävelmät, 

joita he önisevät ja toistelevat viikkotolkulla."

Elän yksityiskohdista. Sanat - niin suomen- kuin vieraskielisetkin - kiehtovat. Raapustelen yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä vihkojen ja paperien reunoihin, tarkoituksettomasti, ihan vain siitä ilosta, että olen löytänyt tai keksinyt nuo sanat. Jumitun biisinpätkiin, runon säkeisiin, yhteen tunteeseen tai tuoksuun. Ihmettelen puusta putoavan syyslehden värejä ja ääntä, joka kuuluu kun sadepisara iskee vasten ikkunaa.

"Lapsihomssuista halutaan yleensä varmistaa, että he tiedostavat, 

mikä on oikeasti totta ja mikä keksittyä. Eli sen missä kulkee raja. 

Mutta ei sellaista ole. Sen homssut tajuavat uudelleen viimeistään aikuisina, 

jos heihin on hiukkaakaan homssua jäänyt. Raja toden ja keksityn 

välillä on pelokkaiden aikuisten keksimä turvatoimenpide."

Aikuisuus on pelottavaa. Sitä huomaa koko ajan pelkäävänsä, että se lapsena itsessä ollut spontaanius, ilo, mielikuvitus ja luovuus on kadonnut. Arki painaa päälle, todellisuus iskee vasten kasvoja. Ei olisi muka aikaa tarinoida tai kuvitella, kirjoittaa runoja tai haaveilla mahdottomista unelmista, koska Aikuisten Asiat odottavat. Opiskelu, huoli työllistymisestä ja uravalinnasta ovat mielessä, ja vaikka sitä ei haluaisi edes itselleen myöntää, jonkinlainen suorituspaine on koko ajan läsnä. On pärjättävä, on pystyttävä, on osattava. Saatava vakituinen työ, maksettava laskut ja ymmärrettävä jotain veroista ja politiikasta.

Tällaisina Aikuisuuden hetkinä yritän muistaa, että on okei käpertyä sohvannurkkaan teekupin kanssa ja tuijottaa ulos ikkunasta pää täynnä mielikuvia ja kaukaisia paikkoja, unelmoida kylistä, joissa ei ole koskaan käynyt ja ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannut. Haavemaailmassa saa, ja on hyvä välillä rauhoittua.

Jotta en unohtaisi arjen ja aikuiseksi kasvamisen keskellä itsestäni jotain ominaista, keräsin vielä loppuun neuvoja siitä, miten homssuksi voi muuntautua. Koska on ok olla homssu.

"Kun olet turvallisesti yksin, asetu johonkin mukavaan paikkaan 

ja anna mennä: kuvittele, maalaa tai kirjoita, piirrä mieleen, 

paperille tai ruudulle. Piirrä se mitä toivot ja kaipaat, piirrä suuttumus, 

kauhu ja pettymys, piirrä kaikista kaunein ja haavoittuvin, piirrä kimaltava

 niitty ja jyhkeä ukkosrintama, piirrä kaikista pienin ja suurin. 

Tee tarkasti."

***

"Opi tunnistamaan ukkosen haju ja hajut ylipäätään. 

Varo niitä, jotka tuoksuvat pelolle, niin kuin vilijonkat ja hemulit. 

Varo yleensäkin hemuleita, sillä he keksivät sinulle yhtenään jotain pikkupuuhaa."

***

"Kummastelusta kumpuaa luovuutesi, kykysi nähdä toisin. 

Samoin tylsyydestä. Kun mitään ei tapahdu, alkaa tapahtua. 

Mutta sinun kuvasi ja tarinasi ovat sinun. 

Jos joku kaipaa elämänkatsomuksellisia ohjeita ja opetustarinoita, 

menköön nuuskamuikkusten luo."

***

Kaikki lainaukset kirjasta Muumiopas, 2012. Tekijä: Sirke Happonen. Julkaisija: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

syksy, teit sen taas

Tämä tyttö on vähän väsynyt. Pääsiskö kohta kotiin?

Tänään tuli sellainen olo, että syksy on hurahtanut vihdoin kunnolla käyntiin. Taivaalta on tullut vettä pitkin päivää. Itse olen onneksi seurannut säätä turvallisesti kouluni suurten ikkunoiden läpi. Neljännestä kerroksesta on jännää katsella, kun ihmiset yrittävät kipittää mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen vesilammikkoja väistellen. Sateenvarjoja ei ollut juuri kellään - viime päivien normaalia lämpimämmät ja kuivemmat säät ovat ilmeisesti tuudittaneet yhden jos toisenkin siihen uskoon, ettei se syksy ehkä tänä vuonna ala ollenkaan. Tänään hattaransuloiset haaveet kuitenkin vihdoin särkyivät. Syksy 1, suomalaiset 0. 

Koulussa itse asiassa istun vieläkin, kuuntelemassa luentoa rikosjournalismista. Aihe on supermielenkiintoinen, mutta aivot alkavat menettää akkunsa tältä päivältä. Edes tauolla ostettu kahvi ei piristänyt. Päässä pyörii tuhat tekemätöntä ja lykättyä asiaa, joihin olisi vihdoin tartuttava, jos koulutehtävistä aion selvitä kunnialla läpi. Tämän viikon aikana olisi ohjelmassa vielä aikakauslehtijutun kirjoittaminen haastatteluineen ja syvällisine tiedonhankintoineen. Ja koska yhden jutun kirjoittamisessa ei tietenkään ole tarpeeksi hommaa, odottaa minua myös ruokatoimittajuutta käsittelevän artikkelin laatiminen. Vinkki: älkää valitko journalismia, jos haluatte opiskelunne olevan leppoisaa ja verkkaista. 

Onneksi tiedossa on mukaviakin asioita: kaverin kanssa pitkään puhuttu uimahallireissu toteutuu vihdoin huomenna, jonka jälkeen meidät on kutsuttu Arabiaan syömään poikaystävän taannoisten synttäreiden kunniaksi. Perjantai-ilta on varattu pitkästä aikaa kunnon kreisipippaloinnille keskustan baareissa (vaikka veikkaan, että allekirjoittanut väsähtää jo puolessa välissä juhlintaa). Lauantaina pääsen huokailemaan ja itkemään ihastuksesta serkkuni häihin, joissa olen luvannut myös toimia epävirallisena valokuvaajana. Jännittää. 

(Ja koska kalenteri näyttää näin täyttä, ennustan jo, että sunnuntain räpiköin noiden yllämainittujen kouluhommien parissa epätoivon partaalla.)

Liian monta tapahtumaa liian pienessä ajassa. Minä en ole sellainen tyyppi, joka jaksaa mennä ja juosta paikasta toiseen tukka putkella. Tiedättekö, sellainen, jolla on aina kalenteri täynnä opiskelua, töitä, kahvihetkiä kavereiden kanssa ja viikonloputkin kuluvat juhlista toisiin poukkoillessa. Satun tuntemaan tällaisia ihmisiä, enkä ymmärrä miten he sen tekevät. Itseäni uuvuttaa jo pelkkä ajatuskin kahdesta tapahtumasta saman päivän aikana. Etenkin nyt syyspimeällä mieleni tekee lähinnä käpertyä sohvalle peiton, höyryävän teemukin ja hömppäsarjoja täynnä olevan läppärin kanssa. Jos siinä samalla vielä saisi vähän haleja taloutemme toiselta asukilta. Sitä syksyn pitäisi olla: teetä, lämpöä, villasukkia, löhöilyä ja haleja. 

Koska olen oikeiden töiden välttelyn mestari, veikkaan, että tänne ilmestyy vielä tämän viikon aikana myös työn alla oleva seuraava blogipostaukseni. Se kertoo itselleni rakkaasta aiheesta, tai oikeastaan se kertoo - no, minusta. You'll see.

ei sillä niin väliä

Jo vuosia olen pohtinut oman blogin aloittamista, mutta ajatus on aina jäänyt juuri siksi - ajatukseksi. Olen kuvitellut, että minun täytyisi ensin rajata blogini aihe äärettömän tarkasti. Olisinko kenties lifestyle-blogi, muotiblogi, harrasteblogi, matkustusblogi tai kenties ruokablogi? Kertoisinko jokapäiväisistä asioista, ottaisinko kauniita kuvia vai täyttäisinkö blogini kenties pelkillä runoilla? Millainen olisi identiteettini bloggaajana? Lukisiko blogia kukaan? Molemmat vaihtoehdot pelottivat: ajatus siitä, että blogi jostain kumman syystä kiinnostaisi muitakin ahdisti yhtä paljon kuin se, ettei minua löytäisi kukaan. Lopulta annoin koko asian olla.

Viimein sen sitten oivalsin. Ei sillä niin väliä ole, millainen blogi olisi tai millaiseksi sen suunnittelisin. Se muotoutukoon itsekseen, sitä mukaa kun mieleni tekee kirjoittaa. En ole tarpeeksi muodikas tai kiinnostunut vaatteista ollakseni muotibloggaaja, en harrasta tarpeeksi kirjoittaakseni vain jostakin elämäni ulottuvuudesta, en matkustele usein ja ruokaakin teen juuri kun siltä tuntuu ja vaihtelevalla menestyksellä. (Joskin juuri nyt nautin erinomaisia vastapaistettua juustosarvia alá minä.)

Kauniista kuvista kuitenkin pidän. Pidän myös rumista kuvista, mustavalkoisista ja värikkäistä, tarkoista ja tärähtäneistä. Valokuvaan mielelläni ihmisiä, mutta myös luontoa, arjen pieniä asioita ja yksityiskohtia. Näitä kuvia saan toivottavasti tännekin ripoteltua.

Pidän myös muumeista, villasukista, kaikista vuodenajoista, runoilusta, sisustamisesta, koirista ja kissoista, neulomisesta, sushista, höyryävistä teemukeista, pisamista, huulipunasta, itkemisestä ja nauramisesta, kirjoittamisesta, myöhään valvomisesta ja pitkälle aamupäivään nukkumisesta, leipomisesta, täydellisistä suklaahippukekseistä, sateenkaarista, karuista kaupungeista ja suomalaisista mökkimaisemista. Olen opiskelija, olen kirjoittaja, olen takkutukkainen tyttö, joka haaveilee kiireettömistä sunnuntaipäivistä, matkustelusta ja omasta welsh corgi pembrokesta. Olen homssulapsi.