Se ihmisen paras ystävä

Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua aikoihin. Tämä blogin pitäminen tuntuu jotenkin hankalalta; ei viitsi kirjoittaa jos ei ole sanottavaa, tai sitten aika menee muihin asioihin eikä kivoista jutuista muista täällä kertoa, vaikka joskus jotain olisikin mielessä. Saa nähdä, mitä tästä tulee - voi olla, että tällaisen yleisblogin pitäminen ei olekaan minua varten.

Mielessä on silti koko alkuvuoden pyörinyt yksi juttu, ja alankin kallistua siihen, että laitan kohta uutta blogia pystyyn vähän rajatummasta aiheesta.....

This one will break your heart.

Meille on nimittäin tulossa koira! Tarkemmin sanottuna welsh corgi pembroke, fluffy-turkkinen. Corgeillahan fluffy-turkki on virheellinen ominaisuus, mutta koska emme ole näyttelyistä kiinnostuneita, tämä pörröinen pötkylä on enemmän kuin tervetullut jäsen perheeseemme. Olenkin siis pohtinut uuden blogin aloittamista, jonka pääosassa olisi tämä hurmuri. 

Olen ollut vuoden vaihteesta asti yhteyksissä eri kenneleihin ja tutkinut netissä eri vaihtoehtoja. Alusta asti ykkösvaihtoehtona oli eräs tietty kennel, jonka kasvattaja tuntui mukavalta ja käytännöt vaikuttivat hyviltä. Puhumattakaan superkauniista ja hauskanluonteisesta emosta ja varsin edustavasta uroksesta, joille tämä pentue syntyi maaliskuun 26. päivä. Kasvattaja oli saanut useita kymmeniä kyselyitä, ja piinallisen odotuksen jälkeen saimme viestiä, että meidät oltiin valittu pienen pörröuroksen uudeksi kodiksi. 

Olen haaveillut omasta koirasta varmaan siitä asti, kun opin puhumaan. Nuorempana olin paras kaveri kummieni shelttiuroksen kanssa, mutta meille ei koskaan koiraa otettu. Ehkä ihan hyväkin, sillä nyt vanhempana ja omassa kodissa asuvana pystyn ja tiedän, että pärjään oman koiran kanssa ja osaan panostaa siihen tarpeeksi. 

Ja pembroke on unelmieni koira. Katsokaa nyt tuota tyyppiä! Poika muistuttaa tällä hetkellä enemmän nallekarhua kuin pystykorvaista corgia, ja haluan ottaa näistä pentuajoista kaiken irti. Kamera saa siis laulaa. 

Meidän poika kuikuilee tuolla siskonsa takana.

Kävimme eilen perjantaina katsomassa viisiviikkoisia pentuja. Junamatka oli pitkä ja kaverit lähtivät vielä kuskeiksi loppumatkalle, mutta vaiva oli parin tunnin vierailun arvoinen. Pennut pyörivät jaloissa, kiskoivat kengännauhoista ja pureskelivat sormia terävillä naskaleillaan ja pari innokasta pyrki syliin onnessaan. Tunnin verran tyypit jaksoivat touhuta, ja sitten koko joukko kömpi pieneen pesäänsä ja simahti sekunnin sadasosassa. 

Meidän urospentu oli selvästi vähän rauhallisempi. Pötkylä tuli nuuhkimaan ja nuolemaan käsiä, mutta antoi touhukkaampien sisarusten tungeskella edellä. Tämä poika tuumaili ensin rauhassa ja seurasi menoa, mutta uskaltautui sitten mutustelemaan kengännauhojamme ja jaksoi olla hetken sylissäkin ennen kuin jatkoi menoa. Eihän sitä koskaan tiedä - saattahan pojasta tulla varsinainen pallosalama kunhan kotiutuu eikä ole pentueen muita persoonia kilpailemassa huomiosta. 

Kotiin ollaan jo hommattu vähän tarvikkeita, harjaa ja kuppia ja vähän pentunameja. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, loppukamojen hommaamisesta tämän huushollin siivoamiseen. Nimikin on vielä työn alla, vaikka hyviä vaihtoehtoja ollaankin jo pitkään pyöritelty...

Tyyppi vetää sikeitä velipojan kanssa. ♥ 

Vielä kolmisen viikkoa pitäisi jaksaa vääntää viimeisiä kouluhommia ennen kuin haetaan kaveri kotiin. On vähän sellainen fiilis, että tästä kesästä tulee ihan mieletön.